Mulla ei niinkään ole Suomea ikävä, mutta sukulaisia ja läheisiä ystäviä kyllä. Ikävä iskee lähinnä juhlapyhinä, etenkin joulu on semmoista aikaa että omaa perhettä on ikävä. Ja lunta. En tykkää kylmästä enkä lumesta yhtään mutta jouluun se kuuluu. Välillä tulee ikävä saunaa, mutta työpaikkani kuiva sauna auttaa siihen. Nyt on ikävä kova koska eilen veljeni perheeseen syntyi heidän esikoinen. Aivan ihana pieni prinsessa jota olisi niin kiva päästä halimaan. tekstareiden ja facebookin avulla jännäsin perheeni kanssa koska vauva syntyy ja kuvankin sain neidistä vajaan tunnin ikäisenä mutta ikävä kyllä siihen se jää nyt, suomen reissu on tiedossa vasta ensi kesänä. Kiitos lyhyille lomille ja kalliille lentolipuille.
Kun puoliso on ulkomaalainen, tämä on ollut meidän suhteessa aina tilanne. Missä tahansa asumme, olemme todella kaukana toisen perheestä. Jossain vaiheessa mietittiin olisko helpompi asua puolessa välissä, mutta sitten ei olisi lähellä kummankaan perhettä. Molempien perheet tietysti haluavat pitää lähellä mutta loppujen lopuksi päätös täytyy tehdä sen perusteella mikä on parasta meidän omalle perheelle. Nyt se on täällä.
Itsellani ei koskaan ollut koti-ikava, ennenkuin sain lapsen. Sen jalkeen aloin ikavoida aitiani ja muuta perhetta, ystavia joilla oli lapsia yms. kun ei asuttu lahellakaan miehen sukulaisia ja kaikki kaverit olivat lapsettomia. Lopulta me tosiaan muutimmekin Suomeen. Suomen ilmastoa ei ikina ollut ikava heh, mutta merta ja jarvia kylla! Olet aivan oikeassa, etta siella pitaa asua, missa on omalle perheelle parhainta!
ReplyDeleteKoti-ikava yleensa iskee Kiitospaivan aikana, jolloin kaikki paikalliset kokoontuvat perheensa kanssa. Silloin sita huomaa, kuinka yksin on, jos kaikki perhe ja suku ovat Suomessa. Meilla kavi monta kertaa ihanasti NH:ssa olevan ystavani kanssa - han ikaankuin adoptoi meidat aina Kiitospaivana ja saimme viettaa juhlaa amerikkalaiseen tapaan. Muiden juhlapaivien kanssa ei ole yleensa ollut ongelmia, mutta koska suomalaisena minulta puuttuu perinteet tahan "kalkkunapaivaan' - se tuntuu vaikeimmalta.
ReplyDeleteMe ollaan oltu täällä vasta puoli vuotta (ja kävin jo kerran Suomessakin), niin vielä ei paha ikävä ole pukannut päälle. Eniten ikävöin ystäviä: mietin usein, miten joku ystävä tykkäisi kovasti jostain, mitä teemme ja miten kivaa olisi siksi jakaa se hänenkin kanssaan. Meitä helpottaa sentään se, että olemme molemmat suomalaisia ja toinen siten ymmärtää hyvin, mitä kotoa kaipaa. Tuohon puolivälijuttuun vielä, että tehän vähän kuin asutte jo puolivälissä, kun asutte siellä itärannikkolla :). Tänne länsirannikolle on vielä monta tuntia pidempi matka :(.
ReplyDeleteAika samanlaisissa tilanteissa iskee koti-ikävä: Lapset Suomessa syntyy ja kasvaa eivätkä tutustu minuun tai enää muista minua, ja joulu USA:ssa ei vaan ole yhtään niin tunnelmallinen kuin Suomessa. Ehkä yllättävänkin vähän olen ikävöinyt läheisiä ihmisiä, Google Talk ja muu yhteydenpito on vajavaisuudessaankin siihen riittänyt.
ReplyDelete